.

Värien sekametelisoppa

2012-02-04T11:58:00.002+02:00

Onpas pitkä aika venähtänyt kun olen tänne ajatuksiani rustaillut... Ehkä jatkan vielä kirjoittelua, jos saan jotain kasaan, mutta niin, mitä minulle kuuluu? Helevetin paljon parempaa! Ja todella tarkoitan sitä. Masennus, syömisvammailu, ahdistus, pelko-oireilu... no kulkevathan ne edelleen mukanani mutta lievempinä ja olen paljon vahvempi, motivoituneempi, iloisempi ja vapaampi kuin vuosiin. Mielialani heittelee, toisen asteen bipolar tuli lisäyksenä diagnoosiluottelooni, ja en ihmettele sitä. Viime kesä meni hutaisten ohitse, juoksin maanisena ympäri helsingin puistoja, auroran sairaalaa ja eri ystävien kämppiä kuin päätön kana, unohtamatta rauhoittavia viiden tunnin metsäreissuja koirani kanssa. Olin Sosiaalinen, ylienerginen, loikin, riehuin, tanssin ja join, liikaa... kävin treffeillä, halailin ja pussailin tuttuja ja vähemmän tuttuja, pussisidukallakin piti kuten lääkärini b-lausunnossani hauskasti totesi: "esittää lauluja". Kenelle? Varpusille vaiko viereisille humalaisille kavereille? Tiedä häntä.

Syksy. Romahdus. Masennus paheni, toivoin kuolemaa, elin epätoivon alhossa, itseäni vihaten, mutta vaikka kuinka olin syvällä suossa kieltäydyin lopettamasta syömistä, putoamasta taas siihen anoreksian syvään paskaan suohon. No vammaan kyllä syömisteni kanssa, en väitä etteikö anoreksiaa taikka bulimiaa minulla olisi, mutta enää en määritä itseäni täysin niiden kautta. Olen voimaantunut, puhjennut pienelle nupulle, rakastaen elämän pieniä suuria asioita kuten rakkaimpiani, Ystävääni sekä koiraani.

Mitäs uutta nyt... minulla on poikaystävä! Hämmentävää, omituista, minulle-kuulumatonta... ehkä se tästä. Pikku hiljaa...

Hukassa

2009-10-16T11:27:00.001+03:00

Tuntuu vain siltä, että on pakko päästä sinne rajalle ennen kuin voi tietää jotain elämää suurempaa. Että vasta sitten kun on käynyt siellä, niin voi sanoa itselleen että tätä minä en halua, haluan elää. Kun nyt tuntuu niin tuhottoman vaikealta elää tässä jättimäisessä kropassa, koska se en ole minä... en koe tätä omakseni ja tässä on niin kamalan tuskaista olla.

Eli näissä tunnelmissa mennään... Ihoa kiristää, löllyn ja sormien väliin tarttuu ihraa kun puristelen itseäni miltei pakonomaisesti. Inhottaa, ällöttää, kuvottaa, ja eniten AHDISTAA!! Kamalan paha olla nyt viime aikoina, viikonloppu oli yksi pahimmista pitkään aikaan, olin ihan ahdistuksesta sekaisin, kiemurtelin lattialla, join ja napsin pillereitä, terällä viiltelin jalkojani, itkin ja paruin eikä se paha mörkö kadonnut, mennyt pois, edes piiloutunut.

Maanantaina onnistuin repimään itseni hoitajani tapaamiseen, ja siellä hän tuntui huolestuvan kovasti pahasta olostani. En haluaisi huolettaa, sanoin hänelle mutta hän miltei halasi minua ja sanoi että ei siitä tarvitse huolehtia. Hän oli sitä mieltä että osastolle meno hetkeksi voisi olla paras ratkaisu nyt ja pystyi järjestämään lääkäriajan tiistaiaamulle. Onnistuin olematta juomaan tai viiltämään maanantaina, lääkäritapaaminen tuntui vaikealta mutta siinähän se meni. Tein hätiköidyn päätöksen etten mene nyt osastolle, en ihan vielä ainakaan. Busparia nostettiin ja se on ehkä auttanut (?), koska nyt eilen en saanut yhtä ainutta paniikkikohtausta (!) ja se on jo ihan ihmeellisen tuntuista. Eilinen oli hyvä päivä, kykenin menemään kirppikselle ja jopa koiruni kanssa lenkille, vaikka Peikko olisi halunnut sulkea minut neljän seinän sisään pystyin vastustamaan sitä!

Nyt en ole juonut viikonlopun jälkeen, enkä viiltänyt. Hyvä niin. Tiedän että juominen (yksin tuolla tavoin) pahentaa masennusta ja eihän se viiltäminenkään ole mikään ratkaisu. En missään nimessä halua alkoholisoitua, se olisi kamalaa. Sinänsä tosi hyvä asia että alkoholissa on niin hirveästi kaloreita, ei tee mieli juoda kun tietää sen. Eri asia sitten jos ystävien kanssa juo seurassa, se on ihan eri asia kuin ahdistukseen yksin, eikö?

Nyt taistelen itseni kanssa ettei oman kehon kuvotus saa minua pilaamaan ensi viikonlopun suunnitelmia ja perumaan , kun en todellakaan niin halua käyvän!

Serenade for cupcakes

2009-09-22T21:51:00.003+03:00

Once more I'm shipwrecked far from shore.
This time the war and blood and gore are
Mine. Approaching the end, thinking it's all
Pretend. Then - clarity, so close to me. Although
I knew I killed me to I came back to life.
The key is flexibility. Guard your strenghts
and drown the rest: out of mind, out of sight.

Serendipity ~ The Agonist

Tuossa on kauniit sanoitukset, kunpa joskus kykenisinkin sanomaan ja ajattelemaan noin. Aika tuntuu kuluvan kamalan hitaasti mutta sitten huomaakin taas yhden viikon tai jopa kuukauden kuluneen. Hukun ajatuksiini koulussa, yritän keskittyä ja välillä se onnistuukin, mutta koulu tuntuu huolimatta kaikesta yrityksestä tosi rankalta. Äiti on ihana kun se jaksaa kannustaa ja vaikuttaa olevan ylpeä siitä miten mä olen päässyt näin pitkälle ja miten mä taistelen. Niin, taistelenhan mä tosi paljon etten sessioisi, ja siihen olen kyennyt yllättävän hyvin, vaikka se on jokapäiväinen ja varsinkin jok'iltainen taistelu. Tuntuu että puran sillä tavoin kaiken sen stressin ja ahdistuksen ja kauhu täyttää minut jos en jostain syystä pääsekään ahmimaan ja oksuamaan illalla tai iltayöllä. Nytkin tässä istun kädet täristen ja olen täyttänyt itseni vaikka millä sallitulla ruoalla että tuntuu kun venynyt vatsalaukkuni on ihan täynnä, mutta silti, silti se tarve ja pakko ahmia tuntuu niin mahdottomalta vastustaa. En uskalla veikata miten tämän iltaisen käy, paha kun tuolla odottelisi pakastimessa jätskiä (kyllä, minä mukamas leikisti vegetaristi vedän muun muassa jätskiä ahmiessani häpeän ja vihaan itseäni entistä enemmän sen tähden)

Tuntuu että leviän joka puolelle kun istun, kun makaan, kun seison, vien liikaa tilaa olen liikanainen, tursuava ja löllyvä ihminen. Yritän kääntää ajatukset muualle, mutta se vain huutaa pääni sisällä koko ajan miten suuri olen. En haluaisi olla tällainen ja ahdistaa kun ryhmässäni oleva tyttö jatkuvasti puhuu laihduttamisesta, siitä miten lihava hän on (vaikka tyttö on täysin normipainoinen! ei alkuunkaan edes pyöreä)... ymmärrän että hänellä on varmaankin ongelmia syömisen kanssa myös, mutta minua ahdistaa hänen puheensa ja jotenkin koen että minun pitäisi auttaa häntä ettei hän vain sairastuisi tai ainakaan menisi pahemmaksi se tarkkailu. Jatkuvasti toistelen ettei hänellä ole mitään syytä laihduttaa, mutta ei se tunnu auttavan ja koen syyllisyyttä siitä etten kykene tekemään mitään. Pitäisikö minun avautua kunnolla omista kokemuksistani? Toisaalta haluaisin edes koulun pysyvän kohtuuneutraalina alueena enkä haluaisi ajatella tai puhua syömishäiriöstäni kenenkään kanssa siellä, kun sitä joutuu kuitenkin vatvomaan jatkuvasti muutenkin. Tiedänhän että ruokalassa luultavasti on jo viimeistään ehkä tullut ilmi että syömistottumukseni eivät ole ne terveimmät kun syön yleensä pelkästään salaattia ja vettä (tässäkin olen parantanut tapojani ja välillä ottanut leipää!) Onneksi kukaan ei ole kommentoinut syömisiäni vielä mitenkään paitsi se tyttö, joka toteaa usein että eikö taaskaan ollut vegaaneille ruokaa. (ei, eli en tiedä kun en uskalla kysyä tiskin takaa keneltäkään kun kerran se on koettu ja silloin ne alkoivat tuputtamaan että ota lisää, ota vielä vähän meinas iskeä paniikki siinä)

Yritän päivittää useammin, nyt pää lyö tyhjää... mutta taistellen eteenpäin! vaikka tuntuukin että juoksuhiekassa taivallan.

This condition infects my cells like it controls my mind

2009-09-13T13:18:00.006+03:00

Skywards stretching arms become thin and weak.
Bony fingers comb the clouds then curl into fists,
admitting defeat. Blood concedes to gravity's pull,
leaving hollow skeletons all erect,
perforating the skyline an impenetrable cage...
like skin drawn tight, and canvas cracked with age

The Agonist - Birds Elope With The Sun

Tunnen oloni niin tyhjäksi vaikka pullottava mahani puhuukin täysin vastakkaista kieltä. Miksi olisi syytä jatkaa? Nytkin olen humalan ja pillereiden turruttamana kykenevä kirjoittamaan, muutoin olen niin loppuunpuristettu, kokoonkuristettu nainen, joka haluaa vielä olla pieni lapsi, viaton. Ilahduinko kun uimahallissa ei edes kysytty ikääni, todettiin vain että ok, lapsilippu tässä? Hah, turha kysymys. Ja silti äiti jaksaa muistuttaa jatkuvasti että miehet katsovat perääni koska olen mukamas niin kaunis. Mitä ne miehet sitten haluavat? Ei maailma voi olla pedofiilejä täynnä vai miltä mä oikein näytän...

Baarissa toissaviikonloppuna sain kuulla ihmeellisen puheen joltakin (hiukka humaltuneelta kylläkin) mieheltä, että mä olen niin epätodellinen keijukainen ettei ole ikinä nähnyt vastaavaa, etten voi olla tästä maailmasta, olen liian kaunis. Woot? No, ainakin se piristi mieltäni hetkeksi, ehken olekaan niin epämuodostunut läskisääri ruma kuvatus, joka peilistä aina miltei katsoo siihen suuntaan mihin minäkin.

Olen niin hukassa taas. Ihan kuin kirjoittaisin tänne aina kun menee huonosti tai kun olen kännissä, vaikken olekaan, pari hörppyä ei kait aiheuta mitään känniä... Olen vain niin totaalisen väsynyt tähän ahdistukseen, sekaisin olevaan mahaani, joka täysin realistisesti näyttää siltä kuin olisin raskaana ;_; ja varsinkin tähän jatkuvaan ahdistuneisuuteen ja paniikkikohtauksiin.

So deep now I feel so numb

2009-08-16T13:12:00.003+03:00

On mennyt aika huonosti. Sinänsä käytännössä ei niin huonosti, olenhan kyennyt käydä ne pari päivää koulussa, en ole bulimikoinut enemmän kuin normisti mutta huolimatta näistä "saavutuksista" olen ollut todella ahdistunut, käpristynyt itseeni, viiltänyt, paennut maailmaa peiton alle puristaen rystyset valkoisina peittoa etten vain sortuisi ahmimaan. Syönyt paljon ettei tulisi ahmintakohtauksia energianpuutteen takia, ottanut liikaa rauhoittavia, ja pinkkejä pillereitä myös alkon kanssa, mikä ei ole kovinkaan järkevää mutta tuottaa sentään pienen helpotuksen tähän keuhkoja puristavaan ahdistukseen.

Haluan kuolla. On niin paha olo jatkuvasti eikä se tunnu helpottavan. En tiedä mitä tehdä kun tuntuu että mitä vain yritän, niin silti aina kääntyy tilanne tähän etten enää kestä olemassaoloani ja tuntuu tukahduttavalta edes hengittää ja sietää pieni hetki. Miksi ihmeessä minun täytyisi elää jos melkein jok'ikinen sekunti on vain tuskaa? En tiedä mitä tehdä. Haluan niin polttavasti jotain mitä en salli itseni suunnitella, haaveilen vain kuoleman lohdullisuudesta koska luulen ettei silloin enää tarvitsisi tuntea mitään ja se on paljon parempi minulle ja ehkä läheisillenikin, vaikka samalla ne läheiset ovat syy miksi en sitä tee. Äitini hajoaisi siitä, olen varma. Nyt hänellä on taas pahempi ryyppyputki päällä ja se ahdistaa ja sorrun itsekin välillä ottamaan jonkun hörpyn että kestäisin häntä ja eniten siksi että kestäisin itseäni.

Pitäisi kirjoittaa kouluun ajankäyttökalenteria, mutta sarakkeisiin alkaa ilmestyä yhä enemmän sellaisia merkintöjä kuin "hyvin paha olo, makaan ja tuijotan seinää pari tuntia" tai pelkästään se "hyvin paha olo". En tiedä miten yksityiskohtiin tuossa pitäisi mennä, vaikka onhan tämä mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu niin en ala kirjoittamaan siihen että vietin illan voimakkaan ahdistuksen kanssa ja tukahdutin sen ahmimalla ja oksentamalla.
EN. Se en ole minä, vaikka se on minä, se on jokin muu, jokin paha sisälläni joka saa minut tekemään niin. Mutta kun se paha on Minä. Ja tämä kaikki on todellisuutta, ei se paha olo katoa vaikka söisin kaiken ja oksentaisin kaiken ulos, se vain tukahtuu hetkeksi kunnes taas vyöryy ylitseni hyökyaallon tavoin ja minä hukun uudestaan.

Suunnittelin hyvin vakaasti silloin kun tuli kesätauko hoitajien tapaamisesta, että seuraavalla punnituksella paino olisi voimakkaasti kolmenkymmenen puolella, ehkä 35 tai kenties jopa se maaginen numero 30. Mutta "saavutinko" mitään sellaista? En. Paino jumittaa, koska syön, koska ahmin, koska terve mieleni taistelee vastaan ja sekaiset aivoni huutavat ravintoa ja kun menen tarpeeksi syvälle masennuksessa niin en välitä helvetin vertaa söinkö sittenkin pari omenaa liikaa tai en. Ja kun olen masentunut en jaksa muuta kuin maata, eikä kyse ole energian puutteesta vaan aivojen oikosulusta. Miksei ahdistus voisi konkreettisesti syödä minua elävältä, mussuttaa läskini ja lihani ravinnokseen eikä käyttää elämääni ja päätäni ravinnontarpeeseensa.

Olen niin väsynyt elämään, ja samalla liian väsynyt suunnitellakseni kuolemaanikaan. Se tuntuu niin valtavan suurelta urakalta, en minä jaksa.

Miltä paniikkikohtaus tuntuu

2009-07-05T20:25:00.003+03:00

Nyt on kyllä tosi paska olo. Parin pinkin pillerin suomiviinalla terästetyn cola lightin avulla pystyn hengittämään jollain tapaa, mutta olo on silti kuolettavan karmea.

Murrun suunnattoman tyhjyyden alle. Se haluaa minut omaksen, viedä sieluni rippeet ja syöttää ne nälkäisille haadeksen kalmankoirille. Se lipoo terävällä kielellään verenpisaroita huuliltaan, puhaltaa ilmaan jäistä kylmyyttä muttei syö minua kerralla kokonaan, se olisi liian armollista. Hengittäminen korventaa nieluani, korvissa suhisee kiroavat käärmeet. Ne käärmeet eivät lumoa minua kauneudellaan, ei, ne pureutuvat lihaani vasta kuristettuaan minut tunnottomaksi ja ahmaisevat sielunriekaleitani lihani muassa. Ne eivät koskaan tunne kylläisyyttä, ovat jatkuvan nälän orjia, tunteettomia elottomia paholaisen kätyreitä. Saatana nauraa.

Lost

2009-06-05T20:57:00.005+03:00

Where did the beauty of life vanished?

Jotenkin tunnen olevani niin hukassa itseni ja kaiken kanssa. Olen kuin dementoitunut vanhus, ajanjaksot sekoittuvat päässäni, minulla ei ole käsitystä päivistä, kuukausista, hetkittäin herään siihen että ai nyt onkin jo kesäkuu, mutta en muista mitä tapahtui eilen, mitä toissapäivänä, en edes syömisiäni. Keskustelutkin unohtuvat mielestäni, nimet, tapahtumat... Tiedät että se liittyy osittain syömättömyyteen, jos hukkaan itseni tutussa kaupunginosassa enkä enää muista minne pitäisi kulkea tai jos joku puhuu minulle niin se on kuin hepreaa ja joudun keskittymään todella kovasti tajuakseni mitä hän sanoi. Onneksi nyt ei ole pitkään aikaan ollut noin vakavaa, pitäisi pystyä syömään säännöllisesti, nukkua tarpeeksi... miksei ruokaakin voisi saada vaan pillereinä niin kuin untakin, kun en pysty nukkumaan muutoin kuin ilman "norsunkaatajaa" eli Azonaa.

Olen niin sekaisin, ajatukset hyppivät sinne sun tänne ja keskittymiskyky on olematon. Mutta sentään toimintakykyä ja jaksamista on, joten kai mulla menee paremmin? En ajattele kuolemaa joka hetki, en kyllä halua elää, mutta en jatkuvasti kuollakaan. Toisaalta... joskus toivon että voisin elää, että voisin olla jollain lailla terve, vaikkakin se pelottaa hirveästi. Uskon että minut hylätään, jos olen terve, että menetän kaiken mitä olen, identiteettini, rakkaat ihmiset jos painoni nousisi. Koska kuitenkaan en usko ikinä voivani parantua, ainakaan depressiosta. Kuka olisin jos paranisin? Pelottaa.

Nyt yritän jonkinlaista täsmäsyömistä ja ainakin se auttaa siihen, että pää toimii paremmin vaikka ahdistus kohoaakin suuremmaksi.

Järki jätti hyvästelemättä

2009-05-23T19:46:00.000+03:00

Söin vain kurkun, kolme porkkanaa, ison palan kukkakaalia ja ihan pikkuisen viipaleen omenaa ketsupin, soijakastikkeen ja sinapin kanssa mutta silti ahdistaa niin järjettömästi että haluaisin ahmia... mitä logiikkaa siinä olisi kun söisin silloin kymmeniä kertoja enemmän kaloreita?? Tämä on niin rankkaa niin äärettömän rankkaa taistella sitä vastaan kun sisäinen kaaos on pahimmillaan ja silti pitäisi kyetä rauhoittua eikä saa sammuttaa sitä parhaiten toimivalla tavalla.

En tiedä auttaako kirjoittaminen, mutta minä olen hullu. Miksi otan niin suuret skitsot pelkistä raaoista kasviksista herra jumala?! Voi kunpa tietäisi jotain mikä auttaisi. Pepsi Maxia ja vaaleanpunainen pilleri, helpota oloani, vie tämä olo pois. Luoja kun tekisi mieli viiltää, viiltää niin syvältä että näkisi valtimosta suihkuavan elämänlähteen. Taivainen kirkkaus sokaisi mieleni ja saisin repiä tämän lihaisuuteni kimpaleittain pois minusta, saisin kaiken pahuuden pois minusta kun alkaisin vain terävällä puukolla siivilöidä läskisiivuja irti reisistäni, vatsastani, pohkeistani, pois nämä rinnat, kyljistä kunnon kyljykset perheelle... meillähän ei ole varaa ruokaan, no tässä on iso annos ihraa ja lihaa, pientä alkuvalmistelua myöten bon appetít <3

Pakko voittaa edes tällä kertaa tämä täyden vatsan ahdistus. Pakko. Haluan sen kielikorun.

Come on, and say in taste, am I too lost, to face it?

2009-05-22T14:33:00.006+03:00

I am going insane
This shit is all of a pain
I cannot maintain
As the shit gnaws at my brain
I wish you could be me
And then the shit would see
How tired I am
And how shit got the best of me
At least you could look at me
While you are ripping me
You are taking my life and selling it, tehehe
Why should I complain?
At least it helps my pain

Korn ~ I Wish You Could Be Mine

Vingun ja valitan, ulvon ja ulisen, itken ja raastan hiuksia päästäni, kun minuun sattuu! No voi voi kun on nii'in säälittävää kun mukamas pikku-Minettenalla on niin paha olo. Että ottaa päähän taas koko tilanteeni ja se kun olen niin helkutin takertunut tähän syömishäiriöön, se on minun ja se olen minä. Ja kaikki tahtovat viedä sen minulta. Suurimman syyni elää!? Muutoin hoitotahot eivät suostu hoitamaan minua, koska minä olen kuulemma liian sairas hoidettavaksi missään muualla kuin osastolla eivätkä he voi auttaa minua missään muualla, vaikka kokemusta on että jo pelkkä keskusteluapu pitää Minettenan pään jollain tapaa pinnalla ettei keuhkot täyty kyynelmerestä ja oksennuksesta. Huoh...

Mitäkö minulle kuuluu? Olin osastolla viikon yli kuukauden, sain ECT-hoitoa eli sähköhoitoa vaikeaan depressioon ja lääkityksiä lisättiin ja rukkailtiin aika lailla siten että Minettenan lääkeannostelijaan ei melkein lääkkeet mahdukaan enää. Masennus ajoittain on helpottanut, mutta aika yksin jätettiin osaston jälkeen varsinkaan kun nyt ei sitten todella mitään muuta apua tarjota kuin sitä osastopaikkaa, tai jonoon menoa suomeksi siis. Vaikka onhan Minettena taistellut kuin pieni piru bulimiaa vastaan (suurimpana syynä, että laihtuisi, hyss...) ja onnistunut sessiointia vähentämään hurjasti, mutta siltikään ei hoitotahot näe että minulle kuuluu parempaa, varsinkaan kun Minettena onnistui saamaan paniikkikohtauksen yhdellä kerralla kun vaa'alle käskettiin. Paniikit ovat muutenkin pahentuneet viime aikoina, ja oma peilikuva näyttää kohtuuttoman lössähtäneeltä. Mihin jäi se pakkoliikunta? Milloin unohdin kokonaan sen urheilun, kun on se terveissä mittasuhteissa "ihan" tärkeääkin? Perseen nostaisin tuolilta ja lähtisin lenkille, mutta huihui kun siellä on hurja ja pelottava maailma, pelottavia ihmisiä, jotka syövät Minettenan, jos hän sinne uskaltautuu varpaansa laittamaan.

Yritän jatkossa useammin päivittää... :)

Shadows of flesh to maintain the system

2009-04-28T12:51:00.008+03:00

This gorgeous art is copyrighted by wonderful and talented artist Ash Sivils, title Insomnia

Kuristat minua, katselet ivan hymy huulillasi kun huudan jumalaa, johon en usko tai saatanaa avukseni. Miksi elon täytyykin olla niin vaikeaa? Ja miksi ylipäänsä pitääkin jaksaa aina vain, uudestaan niiden tuskantäyteisten muurien läpi murtautua raajat repeytyen irti veren vuotaessa vuolaana virtana. Veri, miten kaunis oletkaan... harmi vain kun helpotuksen niin kovin lyhytikäisen tuot.

Käsien iho on kuivunut niin että rystyset vuotavat verta. Itkuisella flunssan kähentämällä äänellä yritän selittää puhelimessa hoitajalle miten en saa nukutuksi, miten vaikea minun on olla, mutta jälleen kerran se toinen minä nujertaa ääneni kuulumattomiin ja toistan että kyllä minä kestän, kunhan saisin voimakkaamman unilääkkeen, sitten kaikki on siedettävästi. Mutta onko? Epäilen.

Kuolema, tanssit jälleen silmieni edessä, kuljet varjona muassani ja kuiskit helpotuksen sanoja. Miksi pitäisi jaksaa taistella, tätä on kestänyt niin monen monituista vuotta?

Choke to your anxiety or take the pills, it's up to you

2009-04-23T10:17:00.012+03:00

Jeffrey Goines: There's no right, there's no wrong, there's only popular opinion.

L.J. Washington: Don't mock me my friend. It's a condition of mental divergence. I find myself on the planet Ogo, part of an intellectual elite, preparing to subjugate the barbarian hordes on Pluto. But even though this is a totally convincing reality for me in every way, nevertheless Ogo is actually a construct of my psyche. I am mentally divergent, in that I am escaping certain unnamed realities that plague my life here. When I stop going there, I will be well. Are you also divergent, friend?

James Cole: Oh, wouldn't it be great if I *was* crazy? Then the world would be okay.

Dr. Owen Fletcher: You're a rational person. You're a trained psychiatrist. You know the difference between what's real and what's not.
Dr. Kathryn Railly: And what we say is the truth is what everybody accepts. Right, Owen? I mean, psychiatry: it's the latest religion. We decide what's right and wrong. We decide who's crazy or not. I'm in trouble here. I'm losing my faith.

~Otteita leffasta 12 apinaa~

Anteeksi kun on niin pitkä aika kun viimeksi kirjoitin, olen ollut hyvin väsynyt ja meninkin sitten vapaaehtoisesti "hullujenhuoneelle" lepäämään. Vasta täällä sitä tajusi miten totaalisen poikki olin ollut. Olen saanut levättyä ja myös jopa vegaanisen ruoan täällä, mikä oli todella iloinen yllätys. mutta olo alkaa olla pikku hiljaa ahdistuneempi vaikka tämä avoin onkin ja olen lomaillut monesti. Mutta huomenna mahdollisesti palaankin kotiin, koska ECT-hoito päättynee silloin. Eli suomeksi sähköshokkihoito, joka on tuntunut auttavan masennukseen aika paljon, muutoin olisinkin jo varmaan viiltänyt ranteen auki taas jälleen kerran tai toteuttanut itsetuhoisen mieleni kuolemankaipuuta jollain toisella tapaa. Ja se ECT toteutetaan ihan nukutuksessa, joten ei kannata miettiä Yksi lensi yli käenpesän -leffaa tai kirjaa ;). Nyt olo on jonkin verran toiveikkaampi ja energisempi, kykenee ajattelemaan elämääkin ja tulevaisuutta siinä määrin että olen saanut tehtyä asuntohakemuksen! Mielessä pyörii kuitenkin vain lähinnä halu laihtua, koska nyt vaa'an osoittama kilomäärä on liian suunnatonta kestettäväksi mutta toisaalta onko sekään järkevä tapa käsitellä ongelmia eli ei. Olen ahdistunut joten laihdutan, ihan kuin asiat selkenisivät sillä tavoin... ECT tai Cymbaltan nosto 90 mg:n on aiheuttanut jatkuvaa levottomuutta ja syöminen luonnollisesti nostaa sen astraalisiin korkeuksiin varsinkaan, kun en voi rauhoittaa ahdistusta bulimoimalla.

Ahdistus

2009-03-20T06:20:00.012+02:00

Hiivit nurkasta tummansävyisenä virnistäen hivuttautuen kohti minua, aluksi koskettaen niin vienosti että sitä tuskin tunnen, mutta aavistan silti, kunnes isket torahampaasi kiinni jalkaani ja kiipeät ylös tukahduttamaan hengitykseni, syömään rintalastani alla sykkivän sydämen. En kutsunut sinua, miksi tulet aina uudestaan? Haluaisin potkia sinua, repiä sinut palasiksi, en halua sinua minuun! Et ole ystäväni, en halua tuntea sinua, jätä minut rauhaan. Olisi niin paljon helpompi kestää todellisuus ilman sinua. Kestää syöminen.

Neurosis ~ Crawl Back In

(en onnistunut sähläämään tuota osoitetta tähän kunnolla, tässä: http://www.youtube.com/watch?v=GfdlQlTZDu4)

Hammer in skull I am waiting to return your suffering.

In my mind I see you distant, broken and lost again.
When you come back I won't know you.
We won't fit right like it was before.
Time is truth, hard and crueland my heart has turned to stone.
I crawled back in, I am hungry,I made sure my traps are set in space.
We had been standing on these tracks,
all the winds never called us back.
We laid so long, eternal night, in my heart it never left.
I'll stand here, you go on, when you see me I'll be gone.

Every road brings us on the past is never forgiven it is atoned.

Nervous messed up marionette doll

2009-03-17T06:42:00.004+02:00

You think that you'll get by

You will die

You will cry

When you think that you'll survive

Just don't try

Run and hide

My eyes are hollow like my soul

Emilie Autumn ~ Hollow Like My Soul

Yksinäisinä yön tunteina kuljeskelen ulkona nelijalkaisen ystäväni kanssa etsien helpotusta kurkkua kuristavaan ahdistukseen. Aloitin blogin saadakseni jonkin terveen ja hyvän purkamisväylän, mutta sanat ovat hukassa enkä saa mistään kiinni. Nyt ei sentään ole liian epätodellinen olo, mutta silti liian väsynyt jaksaakseni tehdä mitään. Turvonnut olemukseni kuvottaa minua, mutta en vain jaksa tehdä asialle mitään, en tarpeeksi että tilanne muuttuisi ja toisaalta tiedän ettei laihtuminen selvittäisi päätäni, toisi hetkellistä tyydytystä ja onnistumisen tunnetta kenties, but that's it. Vihaan itseäni huolimatta siitä mitä painan, minun ruumiinkuvani on ollut vääristynyt huolimatta siitä olenko vaikeasti alipainoinen tai normipainoinen (turhan yleistäviä määrityksiä, joista en paljon perusta) kuten masennukseni on pysynyt kutsumattomana seuralaisenani liian monta vuotta.

Tassuseni on ainut jonka takia elän, rakkaampi kuin mikään muu. En kestäisi olla ilman häntä, enkä luultavasti myöskään aio olla ilman häntä. Niin kauan kun se hömppä jaksaa, niin kaipa munkin on jaksettava. Kaikki muut suljen ympäriltäni, ajan pois kun en kestä että he hylkäisivät minut, enkä kestä että heidän täytyisi mukamas jaksaa sitä mitä teen itselleni ja sitä miten paha olo minulla aina on. Mutta tassuseni, hänestä en halua eroon, en kestäisi olla ilman hänen rauhoittavaa olemassaoloaan, joka muuntaa minun turhan olemassaoloni hieman tarvittavaksi. Kai, ainaskin toivon mukaan hän tarvitsee minua.

Elän jonkinlaisessa välitilassa tietämättä mihin asettaisin jalkani, mihin menisin, kaikki on niin täysin turhaa kun tiedän kaiken pysyvän joko ennallaan tai muuttuvan pahemmaksi mitä kauemmin elän. Liian monta toivotonta parantumisyritystä, lääkkeiden vaihtoa ym. En usko että asia seuraavalla mahdollisella osastojaksolla paranen tai löydän halun elää, mutta kaipa sitä pitää yrittää. Blaah, vaikka turhalta tuntuu sekin. Liian ahdistavalta, liian pelottavalta kun ei saa käyttää niitä (itsetuhoisia) tunteiden turruttamistapoja.

Huoh, vihaan tätä pateettista vinkumista. Maailman raadollisuuden tajuttuani kykenin ainakin hetkellisesti realistisempaan kirjoitustapaan, mutta nyt sekin on taas unohtunut. Saisinko syödä tänään? Mutta olenhan jo syönyt, jonkin verran ilman deletoimista. Minulla ei ole mitään rytmiä, ei päivä-, ruoka- tai unirytmiä. Ehkäpä alku olisi saada edes jonkinlaisesta unirytmistä kiinni, vaikka se on kyllä syömisen kanssa hyvin tiiviisti sidoksissa, jos en saa tarpeeksi energiaa niin Nukku-Matti jättää tulematta ja se taas johtaa siihen että pää hajoaa pahemmin... Luulisi että noiden kahden yhteyden olisi jo osannut sisäistää tähän mennessä.

Kaipa pitää alottaa sitten tällasella kirjoituksella kun en saa ulos mitään fiksumpaakaan, ehkä joskus myöhemmin kun aivot ovat levänneet tai jos keksin jotain kirjoitettavaakaan, koska tosiasiahan on että mun elämässä harvoin tapahtuu mitään, olen tylsyyden kuivuttama kelopuu...

Hey, I'm feeling tired.

My time, is gone today.

Day, is here fading.

That's when, I would say.

I flirt with suicide.

Sometimes kill the pain.

I can always say. 'It's gonna be better tomorrow'.

Falling away from me.

Beating me down.

Beating me, beating me.

Down, down.

Into the ground.

Screaming some sound.

Beating me, beating me.

Down, down.

Into the ground.

Life's falling away from me.

Fuck!

Korn ~ Falling Away From Me (acoustic) (musiikki, parasta eskapismia <3)